Särkisalo Ernst Lampénin kuvailemana 100 vuotta sitten

Poimintoja mm. Ernst Lampenin kirjasta Meiltä ja muualta, Otava 1919.

Tuolloin Särkisaloa kutsuttiin vielä Finbyksi. Suomennettu Särkisalo paikannimenä ei liity millään tavalla paikan historiaan. Lampenin aikalaistarinaan on lisätty huomautuksia kursiivilla.

Finbyssä on kaikki talot maalattu, samoin torpat. Ranta-aitat ja ulkohuoneet ovat punaisia, nurkat valkoisia. Punainen väri on punamultaa ja valkoinen kirnupiimään sekoitettua kalkkijauhoa. Förbyssä monet rakennukset olivat pelkästään valkoisia, kuten myös laivareittien kummelit ja reimarikivetkin. Lampén ihailee lehtipuiden monenvihreitä värejä. Vaahterat muodostaisivat melkoisia metsiä, jos niitä eivät lehmät ahmisi. Lehmät rakastavat myös tammia, niitä kasvaa myös runsaasti. Puustoa arvioidaan sen perusteella, millaisia mastopuita niistä saadaan laivoihin. Lampén on jututtanut henkilöitä, jotka väittävät kaataneensa rannoilta jättiläistammia. 1900-luvun alussa Finby oli laiduntamisen vuoksi paljon puuttomampi kuin nykyään.

Sää on Finbyssä lämmin, erityisesti syksyllä ja Lampén valittelee, kun jouluna ei ole lunta. Joulukirkkoon purjehditaan ja hän itse uistelee ilman päällystakkia sylvesterinpäivänä. Vedet aukeavat keväällä hänen mukaansa n. 2 viikkoa ennen kuin Helsingissä. ”Ukkospilvet kulkevat ylpeästi ohitsemme. Ne repeytyvät ja rätisevät mantereen yläpuolella tai kulkevat pitkin Bromarvia Kemiön ylitse.” Saarten välissä valuvat virrat voimakkaina, siellä saarien asukkaat tavallisesti joka vuosi putoavat heikkoihin jäihin.

”Nämä kaksi käsivartta, Kemiönmaa ja Bromarvs Skatan, sulkevat lemmekkäin sylin piiriinsä laajan merenselän, jonka keskellä Finbyn saaret sijaitsevat, suojellen ne kaikilta lounaisesta pahimmin puhaltelevilta tuulilta, suojellen ne kaikilta ’suuren meren’ sumuilta. Sumujen kosteus laskeutuu siivosti Hiittisten saariston, Kemiön ja Bromarvin metsien havuneulasiin, ja Finby loikoilee auringon kirkkaassa paisteessa! Niin, vaikkapa Finby onkin niin lähellä avointa merta, ovat kevät- ja kesäsumut täällä vallan tuntemattomat, eipä edes ole olemassa aamusumua, jotka ovat niin tavallisia vieläpä sisämaassa suurten järvien rannoilla. Finbyn saarten vedet ovat syviä, rantamuodostumat kaikkialla tavattoman korkeita. Ei ole olemassakaan mataloita rantoja. Kallio alkaa vedenrajasta ja maa kohoaa vähitellen melkoisen korkealla saarten keskiosissa. Näköalakukkuloita on kaikilla saarilla. Kukkuloiden välissä on syviä laaksoja, missä kylät ja talot sijaitsevat ja missä rehevät pellot ja niityt vihannoivat oivallisella savimaalla. Soita ei tunnetakaan täällä Finbyssä, kaikki viljelyskeloinen maa on auran perkaamaa”

”Finbyläinen osaa kaikkea. Hän osaa kyntää peltoa, hän osaa hoitaa karjaa, hän osaa purjehtia, hän osaa kalastaa, hän osaa viljellä hedelmäpuita, hän osaa louhia kiviä, polttaa kalkkia, valaa tiiliä, sahata lankkuja, vähin ryypiskellä, mutta ei tanssia. Senpä tähden täällä ei olekaan ainoatakaan oikein varatonta, ja upeassa köyhäintalossa on vähän vieraita.”

Förbyhyn on muuttanut savolaisia ja pohjalaisia kaivostyömiehiä ja näiden kautta tapahtuu ’uudelleen verensekoitusta’.  Lampén onnittelee finbyläisiä siitä, että vilkkaat iisalmelaiset toivat mukanaan taiteellisen ja elokkaan aineksen kansaan. Hän myös kehuu silloista koulua, jossa oli samalla luokalla suomalaisilla lapsilla sama läksy kuin ruotsalaisillakin: ”Opettajatar kuulustelee lapsia vuorotellen kummallakin kielellä. Lapset vastaavat äidinkielellään, mutta saavat samalla kuulla sekä kysymykset että vastaukset toisellakin kielellä. Koulun käytyään he osaavat puhua ’jämt’ hyvin kumpaakin kieltä. ”

Lampén tulkitsee kielioloja täydellisimmin kaksikieliseksi seuduksi maassamme. ”Jos tapaat paikkakuntalaisen ja kysyt häneltä, kumpaako kieltä hän puhuu, saatpa melkein säännöllisesti seuraavan vastuksen: - Se on ’jämt’ sama. Mutta sitten tulee hetkisen kuluttua seuraava lisäys: luen suomea, tai: luen ruotsia. Lukeminen se vihdoinkin painaa alas toisen vaakakupin. Muutoin seisoisi vaaka ’jämt’. Kieliolot ovat vaihdelleet kuten vuoksi ja luode. Kirkonkirjojen mukaan paikkakunnalle muutettiin ruotsin- ja suomenkielisiltä lähialueilta. Suvunkin käyttämä kieli vaihtui, riippuen äidin kotikielestä. Finbyn murre oli sekoitusta suomesta ja ruotsista. ”Esimerkkinä tästä suomenkielestä voidaan tähän lainata seuraava laulu, jonka tylysti kohdellut kuokkavieraat lauloivat 69 vuotta sitten nykyään 92-vuotiaan miehen häissä. Laulu kuului:

Morsian nätti

ja sulhanen stoltti

ja svärmorin suussa

ei yhtikä holtti.

”Kun asiat ovat niin hullunkuriset, ettei yksikään finbyläinen varmasti tiedä, onko hän suomalainen vai ruotsalainen – hän tietää ainoastaan mikä hänen kirjakielensä on – niin siitä seuraa, ettei Finbyssä ole koskaan minkäänlaista kieliriitaa ollut. ”

Lampénin käsityksen mukaan Finbyssä ujuvat Suomen suurimmat silakkaparvet. Parhaimmasta nuotta-apajasta Träskön luona oli hänen mukaansa nostettu 54 tynnyriä silakkaa (6 480 kg). Kun puhuttiin kalasta, sillä tarkoitettiin silakkaa. Muut kalat olivat suomukalaa. Kalastus oli aikanaan niin tuottavaa, että Finbyssä oli vain harvoja aivan varattomia. Silakkaa on vesissämme runsaasti nykyäänkin, kun kannat ovat elpyneet. Sitä ei enää kalasteta ammattimaisesti. Litkaamalla harrastelija saa nopeasti päivän tarpeen, sen sijaan silakkaverkkojen laskijan pitää olla tarkkana, että kykenee nostamaan ja käsittelemään saaliin.

Finbyssä harjoitettiin talonpoikaispurjehdusta. Talonpoikaispurjehdukseksi kutsutaan purjehdusta, jota harjoittivat mm. maaseudun rahvas, itselliset torpparit, tilalliset, saariston ja rannikoiden asukkaat, kalastajat ja jopa papisto ja aateli. Talonpoikaispurjehdukseksi voidaan siis yleisesti nimittää kaikkea muuta purjehdusta ja laivanvarustusta kuin kaupunkilaisten ammattimaisesti harjoittamaa laivanvarustustoimintaa.

Joka kylällä oli laivaveistämönsä. Rakennettiin jahteja, kaljaaseja, kuunareita ja prikejä. Puut hakattiin niistä metsistä, joista löytyi parhaat rungot. Vanhoista laivoista käytettiin takilat uudestaan. Finbyläisten omistuksessa oli parhaimmillaan 70 purjealusta. Kaikki talot olivat osakkaina näissä laivoissa, myös taloja Perniöstä. Tukholman sanottiin olevan finbyläisten pääkaupunki. ”Saarilla on emäntiä, jotka senkin seitsemän kertaa ovat seuranneet miehiään Tukholmaan, mutta eivät ole nähneet Helsinkiä vilahdukseltakaan.

Tukholmasta ovat talojen talouskalut, sieltä taide-esineet, apteekkiainekset ja vielä maalitkin, joilla talot on sivelty.” Suomen saaristolaiset omistivat vuoden 1840 tilastojen mukaan kaksi kertaa niin monta alusta kuin kaikki Suomen kaupungit yhteensä. 1800-luvulla Tukholmaan vietiin nautakarjaa, 1900-luvulla halkoja. Paluukuormassa tuotiin Taalintehtaalle ja Trollshovdaan malmia. Tukholmassa sai karjasta, puusta ja maataloustuotteista paremmin hinnan kuin Turussa. Suolaa sai edullisemmin. Myytävät erät saattoivat olla varsin pieniä, esim. 1 leiviskä eli n. 8,5 kg voita.

Erään kapteenin olohuone

Erään kapteenin kammari.

Talonpoikaispurjehtijat jakoivat riskin jakamalla alukset osuuksiin. Norrbyn Gammelfarilla oli osaa 6 laivassa ja oma aluksensa, jolla teki uutterasti Tukholman, Räävelin ja Helsingin matkoja.

Aina kun uutta laivaa rakennettiin, pääomistajatalosta lähetettiin poika merikapteenikoulutukseen, yleensä jonkun kokeneen kapteenin oppiin. Merille lähteneet nuoret miehet oppivat sivistystä. ”Kuri laivoissa oli ankara, rukoushetket joka päivä, täsmällistä työtä vaadittiin jokaiselta, kätevyyttä harjoitettiin ei ainoastaan purjehduksen vaan myöskin monien käsitöiden alalla. Noilla vierailla mailla tehtiin finbyläisestä se pukunsa ja tapojensa puolesta täyseurooppalainen ilmiö, mikä hän vieläkin on. Kotiin palaava merimies puetutti ja sirostutti myöskin perheensä naiset, niin että Finbyn kirkko vielä 25 vuotta sitten oli se paikka, missä sydänmaalaiset naiset salavihkaa jumalanpalveluksen aikana saivat perehtyä uusiin muoteihin naisvaatetuksen alalla.” Jokainen merimatkalta palannut alus maksoi kirkolle oman ”vapaaehtoisen” kymmenyksensä, joka käytettiin köyhäinhuoltoon.

Jokainen finbyläinen poika aloitti merimiesuransa 14 vuoden vanhana, kaikkien hosumana kokkipoikana, jonka tuli oppia keittotaidon alkeita. Rippikoulun käytyään hänet otettiin ’lättmatruusiksi’ johonkin alukseen. Jos hän osasi kirjoittaa ja laskea hyvin, nousi hän nopeasti arvoasteissa. Jos hän ymmärsi kirjanpitoa eikä liian aikaisin hukkunut, pisti hän kuin pistikin kapteeninlakin päähänsä. Hänestä tuli kofferdikapteeni sen sivistyksen nojalla, minkä hän itse oli purjehdusaikanaan hankkinut. Useiden talojen isännät olivat nuoruudessaan olleet kapteeneja. "Jumala on kippari taivaassa ja kippari on Jumala laivassa" tiesivät paikkakuntalaiset vielä kauan purjealusten aikakauden jälkeenkin.

Alukset tarjosivat työpaikkoja lähialueiden maattomille. Särkisalosta ei tarvinnut lähteä Amerikkaan siirtolaiseksi. Kun höyrylaivat korvasivat kaljaasit ensimmäisen maailmansodan jälkeen, hylyt jätettiin virumaan rannoille. Niitä on merenpohjassa pitkin rannikkoa, ja niihin tarttuvat vieheet ja koukut rannan läheisyydessä kalastettaessa. Kanervalan Naistenrannan edustalla hylyn keulan jälki näkyy yhä järviruokokasvustossa.

Särkisalolaisia merikapteeneja:

Merikapteeni Bertel Förbom tunnetaan s/s Arcturuksen päällikkönä, joka nouti jääkärit Libausta Vaasaan. Asiantuntijalausuntojen mukaan Arcturuksen matkaa Libausta Vaasaan pidetään merenkulkutaidon mestarinäytteenä. Lisää jääkärien kuljettamisesta.

Merikapteeni Albin Alfred Troberg toimi mm. perämiehenä s/s Arcturuksella, joka nouti jääkärit Libausta Vaasaan.

Merikapteeni Karl Forsström perusti kalkkikivikaivoksen Oy Karl Forsström Ab ja Lohjan Kalkkitehdas Oy:n. Lohjan Kalkkitehtaan Kalkki-Petteri oli hänen poikansa.

Merikapteeni August Uppman perusti höyrylaivaosakeyhtiö Boren harjoittamaan ympärivuotista matkustajaliikennettä Turun ja Tukholman välillä.

Muita tuon ajan maineikkaita finbyläisiä merikapteeneja olivat mm. Sandell Gustaf (Aisböle), Sandell Henrik (Kota), Lindholm Johan (Verkstrand) ja Funck Karl (Mondola).

Kun merenkulku 1800-luvun loppupuolella väheni, maanviljelys muuttui pääelinkeinoksi. Perniöläisellä maanviljelijällä oli Suomen tarmokkaimman ja taitavimman maanviljelijän maine, ja finbyläinen kilpaili Lampenin mielestä menestyksekkäästi perniöläisten kanssa. Kaikissa taloissa ja tuvissa kasvoi pihalla omenapuu tai useampi. Puut oli tuotu Ruotsista. Finbyn peltoalat olivat Perniöön verrattuna pieniä, ilmasto toki suotuisa. Norrbyn Gammelfarin pihan luumu- ja kriikunapuut ovat vielä nähtävillä talon paikalla. Omenaa käytetään Särkisalossa yhäkin paljon ja eri lajikkeita osataan hyödyntää monipuolisesti. Vielä tänä päivänä Perniön ruokamarketeissa on paljon runsaammat omenavalikoimat kuin pääkaupunkiseudun marketeissa.

Samanaikaisesti kun merenkulku loppui, sai alkunsa merikapteeni Karl Forsströmin perustama kalkkitehdas ja kaivostöistä tuli tärkeä toimeentulo finbyläisille. Kalkkia ja marmoria louhittiin Förbyssä Oy Karl Forsström Ab:n kaivoksella.

Kalkkikaivoksen tuotteita kuljetettiin hinaajalaiva Förby I vetämissä proomujonoissa. ”Upeat kaljaasit valkeine purjeineen ovat kadottaneet sujakat mastonsa, ne on leikattu runottomiksi ’lotjiksi’. Ne ovat kadottaneet oman liikuntakykynsä ja nopeutensa ja alennetut pyrstötähden, Förbyn hännänhuipuiksi.” Kajuutoissa majaili 'proomumies' tai 'proomumuija' perheineen, ja joku oli aina ohjaamassa proomua.

Kaivosmiehet kalastivat, asuivat mökeissään jopa neljän kilometrin päässä kaivoksesta. Välillä työmies ’sjooari’ saattoi lähteä merille kesäksi. Lampén vertailee näkemiään eurooppalaisten hiilikaivosten kasarmiasuntoja förbyläisten mukaviin huviloihin, perunapenkkeihin ja kalastusharrastukseen. ”Hänen pukunsa on siisti, hän käyttäytyy hyvin, juo hyvin maltillisesti, sillä Förbyssä ei siedetä melua eikä melskettä. Hän on sanalla sanoen sivistynyt ja ajatteleva mies, tämä Förbyn kaivosmies.  Tiedoissa ja taidoissa hän ei suinkaan ole muista finbyläisistä jälellä.”

Finby on aina ollut talonpoikaisaluetta, vaikka 1600-luvulla korkeilla herroilla on ollut läänityksiä alueella. Kirkonkylässä sijaitsevalla Finbyn talolla on ollut torppareita. Moni talontytär on mennyt miehelään juuri torppiin, ja sen seurauksena säätyeroja ei ole syntynyt talonomistajien ja alustalaisten välille. Kaikki finbyläiset ovat sukua toisilleen.

Lukutaito on ollut yleistä jo 1700-luvulla. Pastori kirjoitti kirkonkirjoihin ”Koko Svebilius” tai ”Koko Möller”. Svebilius oli katekismus ja Möllerin Autuuden oppi ”lyhykäisesti edespandu Lutheruxen catechismuxen yxinkertaisexi selityxexi” ja ne olivat tiukan lukemisen hedelmä seitsemänneltä ikävuodelta 18 vuoteen. Äiti terästi pänttäämistä usein mekaanisilla keinoilla, tuolla aina heiluvalla ruoskalla. ”Grönvikin torpassa vallitsi kipakka mamma, Förbom sukujaan, joka tunki lapsiinsa tietoja ja käytöstä tätä takaperoista tietä myöten. Kun hänen miehensä tahi joku muu yritti rientää lapsia puolustamaan, heristeli muija patukkaansa ja sanoi: ’komin ni bara hit så får ni uta samma spö’.”

Norrbyläisiä nuoria Kanervalassa

Norrbyläisiä nuoria uimassa.

Finbyn elinkeinoista

Finbyn elinkeinoista, sivun kuva kirjasta.

Hilkka Karimo 21.6.2021

Lähteet:

Ernst Lampén: Meiltä ja muualta, Otava 1919.

Granholm, Helge; Häggblom, Birger: Finby sockens historia. Virkby [Lohja] : Petter och Margit Forsströms stiftelse till Karl och Olivia Forsströms minne 1968

facebook instagram

 

 

YLÖSTALON MATKAILUTILA

 

Juha Karimo

info(a)ylostalo.fi | www.ylostalo.fi

Norrbyntie 135, 25630 Särkisalo

+358 (0)40 540 4342