Finbyyläiset merillä
Finbyssä harjoitettiin talonpoikaispurjehdusta.
Talonpoikaispurjehdukseksi kutsutaan purjehdusta, jota harjoittivat mm. maaseudun rahvas, itselliset torpparit, tilalliset, saariston ja rannikoiden asukkaat, kalastajat ja jopa papisto ja aateli. Talonpoikaispurjehdukseksi voidaan siis yleisesti nimittää kaikkea muuta purjehdusta ja laivanvarustusta kuin kaupunkilaisten ammattimaisesti harjoittamaa laivanvarustustoimintaa. Kuvissa aluksia Meripirtin kerhon aineistosta (Pentti Palm).
Suomen saaristolaiset omistivat vuoden 1840 tilastojen mukaan kaksi kertaa niin monta alusta kuin kaikki Suomen kaupungit yhteensä. 1800-luvulla Tukholmaan vietiin nautakarjaa, 1900-luvulla halkoja. Paluukuormassa tuotiin Taalintehtaalle ja Trollshovdaan malmia. Tukholmassa sai karjasta, puusta ja maataloustuotteista paremmin hinnan kuin Turussa. Suolaa sai edullisemmin. Myytävät erät saattoivat olla varsin pieniä, esim. 1 leiviskä eli n. 8,5 kg voita.
Kova koulu
Talonpoikaispurjehtijat jakoivat riskin jakamalla alukset osuuksiin. Norrbyn Gammelfarilla oli osaa 6 laivassa ja oma aluksensa, jolla teki uutterasti Tukholman, Räävelin ja Helsingin matkoja.
Aina kun uutta laivaa rakennettiin, pääomistajatalosta lähetettiin poika merikapteenikoulutukseen, yleensä jonkun kokeneen kapteenin oppiin. Merille lähteneet nuoret miehet oppivat sivistystä. ”Kuri laivoissa oli ankara, rukoushetket joka päivä, täsmällistä työtä vaadittiin jokaiselta, kätevyyttä harjoitettiin ei ainoastaan purjehduksen vaan myöskin monien käsitöiden alalla. Noilla vierailla mailla tehtiin finbyläisestä se pukunsa ja tapojensa puolesta täyseurooppalainen ilmiö, mikä hän vieläkin on. Kotiin palaava merimies puetutti ja sirostutti myöskin perheensä naiset, niin että Finbyn kirkko vielä 25 vuotta sitten oli se paikka, missä sydänmaalaiset naiset salavihkaa jumalanpalveluksen aikana saivat perehtyä uusiin muoteihin naisvaatetuksen alalla.” Jokainen merimatkalta palannut alus maksoi kirkolle oman ”vapaaehtoisen” kymmenyksensä, joka käytettiin köyhäinhuoltoon.
Kokkippojasta kippariksi
Jokainen finbyläinen poika aloitti merimiesuransa 14 vuoden vanhana, kaikkien hosumana kokkipoikana, jonka tuli oppia keittotaidon alkeita. Rippikoulun käytyään hänet otettiin ’lättmatruusiksi’ johonkin alukseen. Jos hän osasi kirjoittaa ja laskea hyvin, nousi hän nopeasti arvoasteissa. Jos hän ymmärsi kirjanpitoa eikä liian aikaisin hukkunut, pisti hän kuin pistikin kapteeninlakin päähänsä. Hänestä tuli kofferdikapteeni sen sivistyksen nojalla, minkä hän itse oli purjehdusaikanaan hankkinut. Useiden talojen isännät olivat nuoruudessaan olleet kapteeneja. ”Jumala on kippari taivaassa ja kippari on Jumala laivassa” tiesivät paikkakuntalaiset vielä kauan purjealusten aikakauden jälkeenkin. Kuuntele Ylen Areenasta Itämeren historiaa.
